Se ois sitten Asante kwaheri!

Pitäisikö sanoa että huhhuh. Aikamoinen kolme kuukautta on takana! Yritin nauttia viimeisistä lämpimistä päivistä Afrikassa ennen Suomen pakkasia, mutta pitää myöntää että aika hankalaa on ollut nauttiminen malarian kourissa =) etenkin kun kuumuus ja aurinko vielä pahentavat oloa. Eipä tullut saatua sitten viimeisten päivien rusketusta, eikä tehtyä kaikkia loppuja kirjallisia hommia mitä piti... Mutta ei se mitään - mahtava matka alkaa olemaan takana ja paluu kylmään Suomeen edessä. Tuli sitten viimeisen kolmen kuukauden aikana toteutettua yksi unelmistani, nähtyä millainen paikka Afrikka todellisuudessa on. Aika hankalaa oli välillä näiden kolmen kuukauden aikana, mutta ainutkertaisia elämyksiä olikin sitten sitäkin enemmän. Tekisin milloin vain saman matkan uudelleen epäröimättä! Näitä tunteita ei voi oikein sanoin edes kuvailla, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, jokaisen pitäisi tämä ihan omin silmin nähdä. Saattaapi olla jonkinlainen järkytys palata täältä helteisestä ja letkeästi meiningistä kiireiseen ja kylmään Suomeen, mutta on se kuitenki ihan kiva päästä kotiin (tämän hetken vointi varsinkin huutaa jo kotiinpääsyä). Mahtaa pari päivää mennä kotona toipuessa ja totuteltaessa taas siihen elämään siellä. 

Vietän tässä tällä hetkellä "päiväunia" sängyssä makoillen. Josko tämä olo tästä taas tasaantuisi ennen iltaa, pakatakin vielä pitäisi! Juuri palattiin Juhan kanssa viimeisiltä ostoksilta ja ei todella tehnyt hyvää kävellä tuolla helteessä ja varsinkin auringon paahteessa ympäri woodmarketia. Oli kuitenkin pakko tehdä vielä viimeiset ostokset!!! =) Oli myös kivaa ajella vielä kerran tuktukilla tuo matka ostoskeskukselle ja takaisin, sekä pohdiskella mitä kaikkea sitä on kolmen kuukauden aikana kokenut. Voisin kuvitella että ajatusmaailma on ainakin jonkin verran muuttunut, ainakin toivon niin. Vaikka paikallisilla olisikin paljon opittavaa meiltä, niin on myös meillä paljon opittavaa heiltä. Veikkaanpa että nämä asiat nousevat esiin Suomessa sitten parin päivän oleskelun jälkeen ja iskeytyvät oikein kunnolla vastaan. Pitääkin muistaa ne kirjoitella sitten ylös! 

Käytiin eilen sitten viimeistä kertaa maalla tuon perheen luona, jolle vessa rakennettiin (halusin vähän kipeästä voinnista huolimatta siellä vielä käydä!). Meidän projekti oli oikeastaan näin jälkikäteen ajateltuna todella vaativa ja suuri. Välillä tuntuu ettei olla saatu mitään aikaan, välillä taas tuntui että saatiin paljon aikaan. Kyllähän me nyt aika paljon saatiin aikaan, ja minulle tärkeintä oli että pystyimme todella auttamaan edes yhtä perhettä kunnolla. 

Kasasin suurimman osan vaatteistani viemisiksi perheelle.

Pakkasin perjantaiaamuna ison kasan vaatteitani ja kenkiäni perheelle viemisiksi. Mukaan lähti myös nuo koululta saadut kumihanskat, joita ei sitten kaikkia tullut käytettyäkään, ja minulta jäljelle jääneet kaurapuuropussit (hirveä määrä palasaippuoita ostettiin myös perheelle varastoon + vessapaperia!). Voi kuinka ihanaa oli nähdä perheen onni siitä, kun he saivat lahjoja. Perheen orpotytölle annoin ennen matkaa ostamani aurinkolasit, ja niistäpä hän vasta ilahtui =) Luulenpa että Suomessa nuo vaatteet olisivat olleet liian huonokuntoisia edes kirpputorille, mutta täällä ne on jotain semmoista mitä ei mistään saa.. Aivan käsittämätön fiilis tuli, kun katselin perheen onnea niin pienestä asiasta. Tässä esimerkki yhdestä asiasta, josta me Suomessa voisimme vähän mallia ottaa.

Perheen äiti ja toto, perheen isä, perheen kasvattama orpotyttö, Samuel-kuski ja Clement.
Kiitos heille kaikille!

Halusin sitten vielä ottaa pari kuvaa perheestä ja meistä kaikista yhdessä, kun kerta oltiin viimeistä kertaa käymässä perhee luona. Ei me juuri sitten muuta tehtykään - minä istuin tuolilla puun alla suurimman osan ajasta kun en muuta kyennyt, ja Juha vielä vähän paikkaili vessanpönttöä. En antanut perheelle sitten sen kummemmin ohjeita kompostoinnista tai vessan siivouksesta, kun swahilinkieliset ohjeet eivät valmistuneet vielä perjantaiksi. Sanoin vain että johtaja Kari lupasi tulla käymään vessalla ja tuo nuo ohjeet samalla. Ei me Juha kanssa voida enää vaikuttaa kovin paljoa projektin kulkuun, toivotaan vain että se jatkuu ja että ainakin perhe jatkaa vessan käyttöä ja kompostoimista!

Melkeinpä koko projektipoppoo!

Minun osuushan projektissa jonkin aikaa vielä kuitenkin jatkuu Suomesta käsin. Materiaalit oppariin on nyt siis saatu, enää puuttuu niiden kasaaminen luettavaan muotoon eli koko kirjoitushomma. Tarkoituksenani olisi siis saada siitä sellainen, että se auttaisi paikallisia kouluja Darissa ja Moshissa aloittamaan näiden kuivakäymälien rakentaminen. Uskoisin että projekti saadaan ihan hyvin alkuun, koska ensimmäinen koulukin on jo valmiina. 

Jäi muuten hirveästi harmittamaan, kun oltiin luvattu keskiviikkona mennä katsomaan tuon koulun opettajan kanssa tuo rakennuspaikka sekä näyttää opettajalle tuo valmis kuivakäymälä. Otimme kyseisen opettajan kyytiin perjantaina projektipaikalta tullessa ja hän kyseli että miksi me ei tultukaan keskiviikkona. Minua nolotti ja harmitti niin suunnattomasti, että tällä kertaa suunnitelmat eivät toteutuneet minun takia... Kerrankin paikallinen ihminen oli valmiina odottamassa ja innokkaana aloittamaan uudenlaisen kokeilun. Keskiviikkona meille kuitenkin sanottiin ettei autoa ole käytössä ja sitten malariakin jo pukkasi päälle. Ei voi mitään, mutta opettaja ymmärsi kun sanoin olevani kipeä. Yritin kyllä kovasti vakuuttaa opettajalle, että olen yrityksen johtajan kanssa keskustellut ja hän lupasi tulla itse paikalle katsomaa ja keskustelemaan aiheesta. Täytyy nyt siis vain toivoa, että jotain tapahtuu ja yrittää itse olla aktiivinen Suomesta käsin!!! Aivan ihanaa oli kuitenki nähdä, että kyllä täällä todella on myös niitä täsmällisiä ja todella kiinnostuneita ihmisiä, jotka ovat valmiita kokeilemaan uutta ja kehittämään asioita. Todella piristi omaa oloa tämän paikallisen opettajan innokkuus - ihan positiivista valoa näyttää, että projekti voisikin jatkua!

Minulla ei nyt valitettavasti ole enempää kuvia, mutta tekstiä sen sijaan pukkaisi vaikka kuinka paljon. Jotenkin on ristiriitaiset fiilikset tällä hetkellä. Todella ihanaa palata takaisin Suomeen, mutta toisaalta pelottaa miten sinne taas enää sopeutuu. Tämä paikallisten ihmisten rentous ja letkeä meno (josta olen mooooneen kertaa puhunut) on jotain aivan täysin erilaista kuin mihin Suomessa on tottunut. Välillä siihen on mennyt jopa hermo, kun on tuntunut ettei mitään ole saatu aikaan, mutta se on todella opettanut sen miten elämästä täytyy nauttia. Viimeisen kolmen kuukauden aikana olen saanut tutustua täysin erilaiseen elämään, olen saanut auttaa konkreettisesti apua tarvitsevia täysin omalla osaamisellani, olen tutustunut moniin ihmisiin, saanut kokea palan luksusta Sansibarilla ja safareilla, saanut todella rentouduttua ja päästyä eroon Suomen stressistä, ja mitä vielä... Kyllä minusta tuntuu että olen jonkin verran myös tällä matkalla saattanut oppia - varmaan aika tosi paljonkin!!!  Pari haavetta on tullut toteutettua viimeisen kolmen kuukauden aikana. Kyllä saan olla onnellinen, aivan mahtia. =)

Eiköhän tämä tarinoiminen tästä jo riitä. Alkaaa jo kiirus tulemaan pakkailun suhteen! Palaillaan sitten Suomesta tarkemmin viimeisiin kuulumisiin projektiasioista (ne vähän jäi kesken malarian takia...) sekä fiiliksistä, kun kolmen kuukauden 30 asteen helle vaihtuu pakkasiin! Apuaa!!

Asante kwaheri Tanzania, karibu upendo Ufini!